Kuljin tänä aamuna taas hautausmaalla. Siellä kulkeminen ja hautakivien katselu kertoo minulle väistämättömästä, joka yhdistää meitä kaikkia. Kuolemaa ei voi paeta. Kerran se kohtaa jokaisen ihmisen. Se ei katso sivistyksen määrään, oppineisuuteen tai oppimattomuuteen. Tuosta portista on kaikkien käytävä omalla ajallaan.
Kuinka kuolema tasapäistääkään meidät kaikki. Hautausmaan portin sisäpuolella ovat kaikki ristiriidat kadonneet, menettäneet merkityksensä. Poliittiset mielipiteet, uskonnolliset katsomukset, sukuvihat, luokkaerot ja inhimilliset arvoasteikot menettävät arvonsa. Tulemme kaikki samalle portille, vailla mitään omaisuutta, mitään ei saa mukaansa. Mikä suunnaton tasa-arvo.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän löydän niiden ihmisten hautakiviä, jotka olen tuntenut. Yhä enemmän löydän ikätovereiden kiviä. Millaisia tarinoita liittyykään kiviin kaiverrettuihin nimiin ja vuosiin. Suurinta osaa en tunne ja niitäkin jotka tunnen tunnen vajaasti. Arvokas on ihmisen elämä. Veikko Lavi lauloi aikanaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen.
Luulenpa, että meistä jää jäljelle se missä olemme tehneet jotain pyyteetöntä hyvää, rakasteneet jotain, kärsineet toisten puolesta, jakaneet läsnäoloamme, olleet ihmisiä toiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti