Takatalven ajatuksia!

Melkein vuosi on vierähtänyt viime käynnistä täällä. Välillä elämä tuntuu ahdistuvan, ikäänkuin puristuvan kokoon. Koko oleminen kääntyy sisäänpäin. Silloin ei jaksa, eikä edes huvita kirjoittaa. Tuntuu ettei ole kerrassaan mitään antamista. Ei mitään sellaista, jonka voisi edes kuvitella kiinnostavan ketään.
Luulen kuitenkin, ettei tuollainen aika kestä loputtomiin, eli koko elämää? Vastoinkäymiset, odottamattomat ja väistämättömät tapahtumat tuovat elämään kärsimystä. Samalla ne myös pyrkivät salatusti muuttamaan meitä. Onkohan kuitenkin niin ettei elämäntarkoitus olekaan sitä mitä itse suunnittelen ja mihin pyrin?
Helposti me olemme tietämässä miten elämän pitää mennä. Ikäänkuin yritämme vaatia Jumalaa toteuttamaan omaa tahtoamme ja suunnitelmaamme. Kuka määrittää normin, jonka mukaan arvioimme mikä on oikeaa elämää? Mkä on normaalia elämää? Kuka sen määrittää. Jos olet sairas, niin kiihkouskovat tahtovat rukoilla puolestasi. Kenen tarpeita tuo rukous oikein palvelee? Eikö sinun tulisi kelvata myös sairaana?
En ollenkaan kiellä, etteikö joskus tapahtuisi parantumisia. Ihan ihmeellisiä sellaisia. Kuitenkin useimmiten sellaista terveeksitulemista ei tapahdu. Sama koskee myös monenlaisia ahdistuksia ja kärsimyksiä. Usein halutaan ottaa Uudesta Testamentista, ikäänkuin taustastaan irroittaen, esiin siellä kerrottuja ihmetekoja. Eikä ollenkaan huomata tai välitetä huomata kuinka paljon Uusi Testamentti käsittelee ahdistuksia ja kärsimyksiä. Paavalin elämä oli täynnä kärsimystä ja ahdistuksia.
Tallainen takatalvi on itseasiassa välttämätöntä. Jos ei tallaista tulisi välillä, alkaisi keväinen sää menettää merkitystään. Ainainen auringon paiste ja lumen sulaminen kerralla tekisi kevääntulosta itsestäänselvyyden. Takatalven esiin marssi korostaa kauniin kevätsään merkitystä.
Jeesus opetti oppilaitaan rukoilemaan, kun he sitä pyysivät. Tuo rukous on hyvin hieno se sisältää hurjasti merkityksiä. Ensinnäkin se on yhteisörukous, ei yksitäisen ihmisen rukous. Kuinka paljon jo tuo tosiasia merkitsee tänä yksityisyyttä korostavana aikanan? Rukous keskittyy ensin valtakunnan tuloon ja Jumalan tahdon tapahtumiseen. Kuinka paljon noiden pyyntöjen tulisikaan ohjata meidän valintojamme ja elämäntyyliämme? Ei olekaan niin tärkeää meneekö elämä minun käsikirjoitukseni mukaan vai ei. Tässä on paikka jäädä nöyrästi pyytämään valtakunnantuloa ja Jumalan tahdon tapahtumista.
Itseasiassa on hyvä pysähtyä miettimään millainen on käsityksesi elämästä. Oletko elmässäsi matkalla kohti syksyä, kaiken elämän hidasta sammumista kohti? Se on kyllä realistinen käsitys, mutta onko se sittenkään ainoa totuus. Vaikka fyysinen ja osin henkinen suorituskykymme heikkenee ja tämä lihallinen olemus kallistuu kohti multaa, josta se on tullutkin. Niin hengen puolesta olemme kuitenkin matkalla kohti kevättä. Siitä kertoo Isä Meidän rukouksen alkupyynnöt. Olemme menossa kohti ikuista kevättä, Jumalan valtakuntaa. Vaikka välillä täällä tässäkin mielessä takatalvi kohtaa meitä, niin  kevät kuiitenkin purkautuu esiin. Siksi Jeesus otti esille rukouksessaan valtakunnan ja Jumalan tahdon toteutumisen.
Olen alkanut vähitellen ajatella, että on suurenmoista sittenkin jättäytyä Jumalan tahdon varaan, yrittämättä itse kannatella elämää. Pyrkiä nöyränä kuulemaan sitä puhetta, mitä elämän kärsimykset ja ahdistukset minulle puhuvat.
En vastusta rukousta sairaan puolesta. Haluan vain että kukaan ei joutuisi kokemaan hylkäämistä silloin kun parantumista ei tulekkaan. Tuskin koskaan kuulee todistuksia siitä, että sairaus ei poistunut, ahdistukset jatkuivat , mutta jotain uutta ymmärrystä on avautunut tämän elämäntilanteen kautta. Äärikarismaattisuus kaventaa Jumalan tahdon oman toimintansa palvelijaksi. Tärkeää ei olekkaan elämän ymmärtäminen vaan karimaatikon oma kunnia. Parantumattomat se julmasti hylkää omaan ahdistukseensa ja epäonnistumisen tuntoihinsa. Vain ne kelpaavat, jotka pysyvät mukana menestyksen tavoittelussa. Äärikarismaattisuus on tuhoisaa sielunterveydelle. Se on kuin Jobin kirjan kamelikurki, joka kiitää ilmaa piiskaten, mutta jättää munansa auringon haudottavaksi. Sen sulissa ei asu haikaran hellyys.

Kevät kesän-18 kuvia!

Luonto on nyt kauneimmillaan. Tosin on kuivaa. Sadetta kaivattaisiin kovasti. Puolukka kukkii.

Syksyn kuvia!

Marraskuun kuu ylimpänä. Alla aiemmalta syksyltä hämähäkin verkkoja. Jumalan luonto on kaunis.

Ensilumen aikaa!

Tänään on marraskuu eka päivä. Lunta on hiukan. Jäljet näkyy ja puista metsässä saa niskaansa lunta. Kävin kokeilemassa uutta raivaussahaa ja sain vaatteet märäksi. Hyvä peli raivuri on pusikoituneessa metsässä. Aamu valkenee verkkaan kahdeksan maissa. Ollaan menossa kohti kaamosta, vuoden pimeintä aikaa. Lapissa tämän kuu lopulla aurinko ei enää nouse ennenkuin tammikuussa.
Kaamos on luonnon lepo aikaa. Kasvit ovat valmistautuneet kohtaamaan pakkasen ja lumen. Eläimet elävät myös säästöliekillä. Kaikki aktiivisuus keskittyy elossa pysymiseen. Nyt on myös ihmisellä aika keskittyä oman elämän keskeiseen sisältöön. Tutkia onko se elämä jota nyt elän lahjojeni mukaista, vai viekö minuun ulkoapäin lyödyt leimat minua ihan väärään suuntaan? Monilla meillä on historiassamme sellaista padottua tunnetta, joka ilmaisemattomana vääristää kykyämme olla kiinni tässä päivässä levollisesti.
Luomme itsellemme kiirettä, koska on vaikeaa kohdata tätä hetkeä. Pysähtyminen tuntuu pelottavalta. Esim. sisäämme jossain lapsuuden tai nuoruuden herkkinä hetkinä on jonkin tapahtuman kautta patoutunut häpeän tunne. Tämä tunne kohtaamattomana vääristää koko identiteettiä.
Patoutunut, käsittelemätön, tunne saa kummallisesti väritettyä koko käsityksen omasta itsestä oman värisekseen. Häpeän tunnetta kantava ihminen kokee olevansa kokonaan hävettävä, vaikka on todellisuudessa kysymys vain häpeää tuottaneesta tapahtumasta hänen elämässään.
Luulen monien meistä kovettuneen elämässään isän tai äidin puutteen takia. Isä voi olla ollut paikalla mutta ei läsnä emotionaalisesti, tai sitten hän on ollut tavoittamattomissa. Sama voi koskea myös suhdetta äitiin. Huomiota vaillejäämisen tunnemöykky saa elämän kovettumaan ja ohjaa vääränlaiseen suuntaan.
Ehkäpä marraskuun hämärä antaa tilaa kohdata vaillejäämistä ja muitakin patoutuneita tunteita. Kummallisesti noista puhuminen kuuntelutaitoiselle ihmiselle helpottaa ja korjaa tilannetta. Vaillejäänyt saa kokemuksen huomatuksitulemisesta, häpeään kietoutunut identiteetti pääsee hiljalleen irtautumaan siitä.

Aamun ajatuksia!

Sinertävä dieselsavu väreili hitaasti valkenevassa aamussa. Heräilevän tietyömaan koneet kävivät paikallaan lämmitäkseen. Uusi hieno liikenneympyrä oli melkein valmis. Kävelin sauvojen kanssa uutta asfalttia ja ylittäessäni tietä tuli vastaani mies. Valkea kypärä ja työasusteet kertoivat kyseessä olevan työmaan johtoportaan edustaja. Ystävällinen hyvän huomenen toivotus ja kommentti sauvomisen helppoudesta uudella päällysteellä. Ystävällinen tapaaminen. Lienevät kesänmittaan huomanneet vanhan äijän usein  kävelevän ja tarkkailevan työmaan elämää.
Pieni Uuraisten kunnan keskusta on nyt saanut todella hienon uuden risteysalueen liikenneympyröineen.
Tullessani kotiinpäin kohtaa ystävän koiransa kanssa. Juttelemme hänen kanssaan elämän menosta.
Kuinka merkittävää onkaan kohtaaminen meidän ihmislasten elämässä. Kohtaamisen syvyys voi olla eritasoinen, mutta jo ihan arkipäiväinen tapaaminen, ystävällinen juttelu, jopa hymy ja hyvänhuomenen toivotus tuovat iloa elämään.
Olen iloinen siitä, että olen saanut viimeisen parin vuoden aikana kohdata useita ihmisiä syvemmässäkin mielessä. Jokainen yhteinen matka lähimmäisen kanssa kohti parempaa itsetuntemusta on minulle arvokas ja kiitollisuutta herättävä. On valtava etuoikeus ja kunnia saada jakaa jonkun ihmisen elämää ja yhdessä hänen kanssaan etsiä lähtökohtia parempaan elämänhallintaan.
Vanha Testamentin suuri kärsijä Job, kärsimystensä keskellä, huutaa kunpa joku kuunteleisi minua. Se on meidän tarpeemme myös. Vaikka Jobilla oli ympärillään kolme ystäväänsä, niin hän ei kokenut tulevansa kuulluksi. Ei hän kaivannut neuvoja eikä varsinkaan syytöksiä ja parannuksen kehoituksia. Kuuntelijaa hän kaipasi. Ihmistä, joka vain kuulisi ja jakaisi sitä kuormaa mikä nyt elämää varjostaa.

Vertaistukea!!

Onpa aikaa vierähtänyt viimeisestä kirjoituksestani. Ollaan taas syksyssä. Syyskuun viimeinen viikko meneillään. Ensi viikon lopulla on Ruokolahdella seurakuntaopiston Jaakkiman kampuksella aviopariryhmien ryhmänjohtajakoulutus.
Avioparitoiminta on luonteeltaan vertaistoimintaa. Kaikki osallistujat tulevat oman avioliittonsa arjesta ja usein haasteet ovat varsin samankaltaisia kaikilla. Kokemus on riittävältä osin samanlaista, jotta voi syyntyä oikeaa vertaisuutta. Myös ryhmienjohtajat jakavat samanlaisen kokemusmaailman.
Tänä aikana hurjasti yleistyneet avioerot tuovat monenlaista kärsimystä avioparien ja varsinkin heidän lastensa maailmaan. Siksi jokainen avioliitto, joka pelastuu avioparityön kautta vähentää yhteiskunnan yhteistä kärsimyksen määrää pieneltä osaltaan.
Useimmat avioerot lienevät sinänsä turhia. Riittävän aikaisin saatu tuki olisi voinut pitää liiton kasassa ja myös parantaa suhteen tilaa onnellisempaan suuntaan. Toki on myös liittoja, joiden pelastaminen on mahdotonta ja esimerkiksi väkivaltaisen suhteen kohdalla jatkamisen edellytykset ovat jo menneet.
Ilolla on todettava, että monet toimijat satsaavat edelleen avioliittojen parhaaksi. Usko tai ylipäätään kristillisyys ei sanottavasti enää suojaa avioliittoja. Seurakuntien piireissä erotaan lähes samaantahtiin kuin niiden ulkopuolellakin. On hienoa, että seurakunnat ovat heränneet aktiivisiksi toimijoiksi avioliittojen vaalinnassa. Vaikka usko ei suojaakaan sellaisenaan avioeron vaaralta, on se kuitenkin merkittävä auttava tekijä. Aviosuhde on aina inhimillinen suhde ja siksi sitä on hoidettava inhimillisellä tasolla. Kun aviosuhde nähdään oikein kahden ihmisen yhteisenä juttuna, jonka juuret ovat yhtäältä ihmisen biologiassa, niin pysytään oikealla tasolla asioiden hoitamisessa. Yhteinen usko on se kolmas lanka, joka tukee ja vahvistaa liittoa. Mutta ne kaksi muutakin inhimillistä lankaa on myös hoidettava.
Kokemus, jota olen saanut joidenkin avioparien rinnalla kulkiessa, on saanut minut ajattelemaan elämänhistoria vaikutusta avioliiton vaikeuksiin. Voi olla niin, ettei varsinainen syy olekkaan aviosuhteessa, vaan se on toisen tai ehkä kummankin puolison lapsuuden tai nuoruuden kokemuksissa. Esimerkiksi haavoitettu itsetunto voi olla vaikeuksien todellinen syy. Suhteeseen kertyy toki monenlaista vääristymää ja toistuvat riidat tai laiminlyönnit tekevät todellisen syyn löytämisen hyvin vaikeaksi. Kannattaa mielestäni aina avioliiton kriisiytyessä lähteä hakemaan apua avioliiton kysymysten lisäksi myös omasta historiasta.
Arjen ja elämän haasteiden keskellä suhde helposti alkaa etääntyä ja harmaantua. Hyvinvointi suhteessa vähenee ja silloin menneen elämän traumat aktivoituvat. Sopiva ärsyke tässä päivässä tuo pintaan trauman aiheuttamat käsittelemätttömät tunteet ja reaktio sattaa olla varsin repivä.

Katoavaisuuden kosketus!

Kuljin tänä aamuna taas hautausmaalla. Siellä kulkeminen ja hautakivien katselu kertoo minulle väistämättömästä, joka yhdistää meitä kaikkia. Kuolemaa ei voi paeta. Kerran se kohtaa jokaisen ihmisen. Se ei katso sivistyksen määrään, oppineisuuteen tai oppimattomuuteen. Tuosta portista on kaikkien käytävä omalla ajallaan.
Kuinka kuolema tasapäistääkään meidät kaikki. Hautausmaan portin sisäpuolella ovat kaikki ristiriidat kadonneet, menettäneet merkityksensä. Poliittiset mielipiteet, uskonnolliset katsomukset, sukuvihat, luokkaerot ja inhimilliset arvoasteikot menettävät arvonsa. Tulemme kaikki samalle portille, vailla mitään omaisuutta, mitään ei saa mukaansa. Mikä suunnaton tasa-arvo.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän löydän niiden ihmisten hautakiviä, jotka olen tuntenut. Yhä enemmän löydän ikätovereiden kiviä. Millaisia tarinoita liittyykään kiviin kaiverrettuihin nimiin ja vuosiin. Suurinta osaa en tunne ja niitäkin jotka tunnen tunnen vajaasti. Arvokas on ihmisen elämä. Veikko Lavi lauloi aikanaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen.
Luulenpa, että meistä jää jäljelle se missä olemme tehneet jotain pyyteetöntä hyvää, rakasteneet jotain, kärsineet toisten puolesta, jakaneet läsnäoloamme, olleet ihmisiä toiselle.