Olen nyt aikeissa aloittaa blogikirjoittamisen. Haluan kokeilla saanko ketään kiinnnostumaan ajatuksistani. Myöhemmin kerron itsestäni ja aikeistani lisää..
Tänään marraskuun lopulla sataa räntäistä lunta ja maailma tuntuu pimeältä. Huoneissa on luonnollisen valon puutteen tähden pidettävä keinovaloja päällä, mistä löytyisi valoa siihen pimeyteen, jossa haparoidessamme ja onnea tavoitellessamme rikomme itsemme ja lähimpämme?
Mieleni on surullinen, monien ihmiskohtaloiden taakoittama, voi tätä välinpitämättömyyden ja näennäisen onnen maailmaa!
Syytäminen on niin turhaa kuin vain jokin voi turhaa olla. Runoilija Arvo Turtiainen kirjoittaa oivaltavasti runossaan Aputyömies Säippä:
"Eräänä aamuna löysin hukkuneen hiiren juomavesiastiasta.
Koko päivän ajattelin hiirtä
sen ei olisi pitänyt lähteä kolostaan
ei janon
ei nälän
ei minkään tuskan vuoksi.
Siten se olisi pelastanut itselleen tärkeimmän,
elämän.
Mutta kun taas ajattelen elämää,
sen tuhansia häpeällisiä koloja
joissa jano, nälkä ja tuska ovat alituiset seuralaiset,
niin hiiri teki aivan oikein..."
Psyykkinen jano, nälkä, onnen kaipaus, hyväksytyksi tulemisen tarve, rakastetuksi tulemisen tarve ja monet monet muut tarpeet ajavat ihmiset liikkeelle koloistaan ja alttiiksi hukkumisen vaaralle.
Kuinka valtava onkaan yhteisöjemme keskellä huutava aidon kohtaamisen tarve. Tarve tulla kuulluksi ja rakastetuksi, siten ettei se kohtaaminen riko itseä ja lähimpiä. Tarve kokea sellainen kohtaaminen, joka antaa tilaa löytää itsestään rakentavampia ratkaisumalleja.
Olen kiitollinen jokaisesta ihmisestä, jonka olen saanut kohdata tällä tavoin. Haluan antaa elämäni loput vuodet sellaiseen palveluun edellytesteni mukaan. Tiedän etten voi kaikkia auttaa, mutta olen kiitollinen niistä joita voin.
