keskiviikko 1. marraskuuta 2017
Syksyn kuvia!
Ensilumen aikaa!
Tänään on marraskuu eka päivä. Lunta on hiukan. Jäljet näkyy ja puista metsässä saa niskaansa lunta. Kävin kokeilemassa uutta raivaussahaa ja sain vaatteet märäksi. Hyvä peli raivuri on pusikoituneessa metsässä. Aamu valkenee verkkaan kahdeksan maissa. Ollaan menossa kohti kaamosta, vuoden pimeintä aikaa. Lapissa tämän kuu lopulla aurinko ei enää nouse ennenkuin tammikuussa.
Kaamos on luonnon lepo aikaa. Kasvit ovat valmistautuneet kohtaamaan pakkasen ja lumen. Eläimet elävät myös säästöliekillä. Kaikki aktiivisuus keskittyy elossa pysymiseen. Nyt on myös ihmisellä aika keskittyä oman elämän keskeiseen sisältöön. Tutkia onko se elämä jota nyt elän lahjojeni mukaista, vai viekö minuun ulkoapäin lyödyt leimat minua ihan väärään suuntaan? Monilla meillä on historiassamme sellaista padottua tunnetta, joka ilmaisemattomana vääristää kykyämme olla kiinni tässä päivässä levollisesti.
Luomme itsellemme kiirettä, koska on vaikeaa kohdata tätä hetkeä. Pysähtyminen tuntuu pelottavalta. Esim. sisäämme jossain lapsuuden tai nuoruuden herkkinä hetkinä on jonkin tapahtuman kautta patoutunut häpeän tunne. Tämä tunne kohtaamattomana vääristää koko identiteettiä.
Patoutunut, käsittelemätön, tunne saa kummallisesti väritettyä koko käsityksen omasta itsestä oman värisekseen. Häpeän tunnetta kantava ihminen kokee olevansa kokonaan hävettävä, vaikka on todellisuudessa kysymys vain häpeää tuottaneesta tapahtumasta hänen elämässään.
Luulen monien meistä kovettuneen elämässään isän tai äidin puutteen takia. Isä voi olla ollut paikalla mutta ei läsnä emotionaalisesti, tai sitten hän on ollut tavoittamattomissa. Sama voi koskea myös suhdetta äitiin. Huomiota vaillejäämisen tunnemöykky saa elämän kovettumaan ja ohjaa vääränlaiseen suuntaan.
Ehkäpä marraskuun hämärä antaa tilaa kohdata vaillejäämistä ja muitakin patoutuneita tunteita. Kummallisesti noista puhuminen kuuntelutaitoiselle ihmiselle helpottaa ja korjaa tilannetta. Vaillejäänyt saa kokemuksen huomatuksitulemisesta, häpeään kietoutunut identiteetti pääsee hiljalleen irtautumaan siitä.
Kaamos on luonnon lepo aikaa. Kasvit ovat valmistautuneet kohtaamaan pakkasen ja lumen. Eläimet elävät myös säästöliekillä. Kaikki aktiivisuus keskittyy elossa pysymiseen. Nyt on myös ihmisellä aika keskittyä oman elämän keskeiseen sisältöön. Tutkia onko se elämä jota nyt elän lahjojeni mukaista, vai viekö minuun ulkoapäin lyödyt leimat minua ihan väärään suuntaan? Monilla meillä on historiassamme sellaista padottua tunnetta, joka ilmaisemattomana vääristää kykyämme olla kiinni tässä päivässä levollisesti.
Luomme itsellemme kiirettä, koska on vaikeaa kohdata tätä hetkeä. Pysähtyminen tuntuu pelottavalta. Esim. sisäämme jossain lapsuuden tai nuoruuden herkkinä hetkinä on jonkin tapahtuman kautta patoutunut häpeän tunne. Tämä tunne kohtaamattomana vääristää koko identiteettiä.
Patoutunut, käsittelemätön, tunne saa kummallisesti väritettyä koko käsityksen omasta itsestä oman värisekseen. Häpeän tunnetta kantava ihminen kokee olevansa kokonaan hävettävä, vaikka on todellisuudessa kysymys vain häpeää tuottaneesta tapahtumasta hänen elämässään.
Luulen monien meistä kovettuneen elämässään isän tai äidin puutteen takia. Isä voi olla ollut paikalla mutta ei läsnä emotionaalisesti, tai sitten hän on ollut tavoittamattomissa. Sama voi koskea myös suhdetta äitiin. Huomiota vaillejäämisen tunnemöykky saa elämän kovettumaan ja ohjaa vääränlaiseen suuntaan.
Ehkäpä marraskuun hämärä antaa tilaa kohdata vaillejäämistä ja muitakin patoutuneita tunteita. Kummallisesti noista puhuminen kuuntelutaitoiselle ihmiselle helpottaa ja korjaa tilannetta. Vaillejäänyt saa kokemuksen huomatuksitulemisesta, häpeään kietoutunut identiteetti pääsee hiljalleen irtautumaan siitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)