Vertaistukea!!

Onpa aikaa vierähtänyt viimeisestä kirjoituksestani. Ollaan taas syksyssä. Syyskuun viimeinen viikko meneillään. Ensi viikon lopulla on Ruokolahdella seurakuntaopiston Jaakkiman kampuksella aviopariryhmien ryhmänjohtajakoulutus.
Avioparitoiminta on luonteeltaan vertaistoimintaa. Kaikki osallistujat tulevat oman avioliittonsa arjesta ja usein haasteet ovat varsin samankaltaisia kaikilla. Kokemus on riittävältä osin samanlaista, jotta voi syyntyä oikeaa vertaisuutta. Myös ryhmienjohtajat jakavat samanlaisen kokemusmaailman.
Tänä aikana hurjasti yleistyneet avioerot tuovat monenlaista kärsimystä avioparien ja varsinkin heidän lastensa maailmaan. Siksi jokainen avioliitto, joka pelastuu avioparityön kautta vähentää yhteiskunnan yhteistä kärsimyksen määrää pieneltä osaltaan.
Useimmat avioerot lienevät sinänsä turhia. Riittävän aikaisin saatu tuki olisi voinut pitää liiton kasassa ja myös parantaa suhteen tilaa onnellisempaan suuntaan. Toki on myös liittoja, joiden pelastaminen on mahdotonta ja esimerkiksi väkivaltaisen suhteen kohdalla jatkamisen edellytykset ovat jo menneet.
Ilolla on todettava, että monet toimijat satsaavat edelleen avioliittojen parhaaksi. Usko tai ylipäätään kristillisyys ei sanottavasti enää suojaa avioliittoja. Seurakuntien piireissä erotaan lähes samaantahtiin kuin niiden ulkopuolellakin. On hienoa, että seurakunnat ovat heränneet aktiivisiksi toimijoiksi avioliittojen vaalinnassa. Vaikka usko ei suojaakaan sellaisenaan avioeron vaaralta, on se kuitenkin merkittävä auttava tekijä. Aviosuhde on aina inhimillinen suhde ja siksi sitä on hoidettava inhimillisellä tasolla. Kun aviosuhde nähdään oikein kahden ihmisen yhteisenä juttuna, jonka juuret ovat yhtäältä ihmisen biologiassa, niin pysytään oikealla tasolla asioiden hoitamisessa. Yhteinen usko on se kolmas lanka, joka tukee ja vahvistaa liittoa. Mutta ne kaksi muutakin inhimillistä lankaa on myös hoidettava.
Kokemus, jota olen saanut joidenkin avioparien rinnalla kulkiessa, on saanut minut ajattelemaan elämänhistoria vaikutusta avioliiton vaikeuksiin. Voi olla niin, ettei varsinainen syy olekkaan aviosuhteessa, vaan se on toisen tai ehkä kummankin puolison lapsuuden tai nuoruuden kokemuksissa. Esimerkiksi haavoitettu itsetunto voi olla vaikeuksien todellinen syy. Suhteeseen kertyy toki monenlaista vääristymää ja toistuvat riidat tai laiminlyönnit tekevät todellisen syyn löytämisen hyvin vaikeaksi. Kannattaa mielestäni aina avioliiton kriisiytyessä lähteä hakemaan apua avioliiton kysymysten lisäksi myös omasta historiasta.
Arjen ja elämän haasteiden keskellä suhde helposti alkaa etääntyä ja harmaantua. Hyvinvointi suhteessa vähenee ja silloin menneen elämän traumat aktivoituvat. Sopiva ärsyke tässä päivässä tuo pintaan trauman aiheuttamat käsittelemätttömät tunteet ja reaktio sattaa olla varsin repivä.

Katoavaisuuden kosketus!

Kuljin tänä aamuna taas hautausmaalla. Siellä kulkeminen ja hautakivien katselu kertoo minulle väistämättömästä, joka yhdistää meitä kaikkia. Kuolemaa ei voi paeta. Kerran se kohtaa jokaisen ihmisen. Se ei katso sivistyksen määrään, oppineisuuteen tai oppimattomuuteen. Tuosta portista on kaikkien käytävä omalla ajallaan.
Kuinka kuolema tasapäistääkään meidät kaikki. Hautausmaan portin sisäpuolella ovat kaikki ristiriidat kadonneet, menettäneet merkityksensä. Poliittiset mielipiteet, uskonnolliset katsomukset, sukuvihat, luokkaerot ja inhimilliset arvoasteikot menettävät arvonsa. Tulemme kaikki samalle portille, vailla mitään omaisuutta, mitään ei saa mukaansa. Mikä suunnaton tasa-arvo.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän löydän niiden ihmisten hautakiviä, jotka olen tuntenut. Yhä enemmän löydän ikätovereiden kiviä. Millaisia tarinoita liittyykään kiviin kaiverrettuihin nimiin ja vuosiin. Suurinta osaa en tunne ja niitäkin jotka tunnen tunnen vajaasti. Arvokas on ihmisen elämä. Veikko Lavi lauloi aikanaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen.
Luulenpa, että meistä jää jäljelle se missä olemme tehneet jotain pyyteetöntä hyvää, rakasteneet jotain, kärsineet toisten puolesta, jakaneet läsnäoloamme, olleet ihmisiä toiselle.

Kevät tekee tuloaan!

Eilen oli kevätpäiväntasaus. Kirkkovuoden mukaan lähestytään pääsiäistä. Minulle tämä keväänaika on aina merkityksellistä. Se on sitä useammassa merkityksessä. Ensinnä se on merkityksellistä siksi, että aikanaan vuosikymmeniä sitten tulin uskoon maaliskuussa. Tuo kokemus silloin oli täynnä uuteen heräämistä ja oman paikan löytämistä. Keväinen valo yhdistyi oman vakaumuksen synnyn luomaan sisäiseen kirkkauteen. Vaikka nykyään ajattelen monista asioista erilailla ja koen kypsyneeni ihmisenä ja kristittynäkin, silti tuon kevään 1978 jäljet ovat vahvoina sielussani.
Toiseksi pääsiäinen on viimeisinä vuosina tullut minulle enemmän ja enemmän merkitykselliseksi. Hiukan suren sielussani sitä, että ns. vapaat suunnat eivät kykene juhlimaan pääsiäistä sen ansaitsemalla tavalla. Ei ainakaan minun yhteisöni. Kaippa se on niin, että näissä yhteisöissä on haluttu tehdä selvä ero sakramentalismiin ja samalla menetetty ote kristillisyyden suuriin juhliin. Joskus kuulee nykytilaa puolustettavan sanomalla, että meillä on joulu ja pääsiäinen ynnä muut juhlat joka päivä. Ihminen on sillalailla syklinen olento, että hän tarvitsee selvän eron arjen ja juhlan välille. Kun se jää toteutumatta, niin kaikki on arkea.
 Kaipaisin seurakunnassa laskeutumista muistamaan Herran kärsimystä ja kuolemaa. Ilman pysähtymistä ja nöyrää kumartumista sovituskärsimyksen ja kuoleman edessä ei tule oikeaa ylösnousemuksen iloakaan.
Onneksi on tv ja sen välittämä Ordotoksinen pääsiäisyön messu. Siinä tavoitan ylösnousemuksen riemun. Vuosituhansien takainen traditio koskettaa syvältä sielua. Samalla se vahvistaa henkeä luottamaan armoon.
Luterilainen kirkko kyllä edelleen pitää yllä pääsiäisviikon iltojen Jumalanpalveluksista, ahtisaarnoineen. Kuitenkin kirkko on sellaisessa kuohuntatilassa ja suurelta osaltaan irrottautunut Raamatunsanasta, ettei sen traditiolla enää ole vaikuttavuutta. Kuinka voisi juhlia pääsiäisen Herraa, kun ei enää välitä totella Hänen selvää sanaansa?
En voi ihan kaikkeen ordotoksiseen teologiaan yhtyä, mutta kunnioitan heidän uskollisuuttaan uskonsa juurille. Vakaa, pysyvä, nöyrä, uskoa ei tietoa korostava asenne on ordotoksisuuden menestystekijä.
Milloin juhlimme ja kunnioitamme Kristusta jos emme sitä tee pääsiäisenä? Kristus on arkipäiväistetty.Onko hänestä tullut puhujalavojen huuhaa- miesten hiljainen yhtiömies?
Kärsimyksen ja omastaan luopumisen kautta, hamaan kuolemaan asti, hänestä tuli meidän syntiemme sovittaja. Ruumiissaan hän kantoi meidän syntimme ja rikkomuksemme ristinpuulle ja sai aikaan iankaikkisen autuuden niille jotka uskovat häneen. Monen ahdistuksen ja vaivan kautta meidän on määrä mennä sisälle Jumalanvaltakuntaan, jossa Kristus jo meitä odottaa. Hän on esikoinen ja meidän toivomme, jossa me pelastumme.Meidän toivomme on se, että saamme tulla hänen kaltaisekseen hänen paluussaan.  Täällä vielä olemme katoavassa lihassa ja synninalaisia. armossa pelastettuja toivon varaan. Siksi juhlikaamme ylösnoussutta Kristusta.
Varokaamme niitä tahoja, jotka pyrkivät tuomaan kristillisyyteen vierasta oppia. Oppia jo täällä toteutuvasta valtakunnasta. Jostain salatusta, jollakin kummallisella antautumisella ja jumalallistumisella, saavutettavasta asemasta. Asemasta jossa voidaan valloittaa jokin paikkakunta, koko suomi tai facebook tai mitä tahansa. Maallinen valta ja evankeliumi eivät koskaan sovi yhteen. Jumalan valtakunta ilmestyy vasta Kristuksen paluussa ei ennen. Tuollainen opetus on gnostilaisuutta nykymuodossaan ja nousee syvyydestä.

Sinä elämältä vai elämä sinulta!

Tänä aamuna pohdiskelen otsikon ajatusta. Näkökulma ero siinä on. Toki voi ajatella, että turhaa spekulaatiota ja teoretisointia, kunhan vain eletään. Odotan ja toivon elämältä merkitsee passiivisempaa otetta, kuin elämän esittämän kysymyksen edessä oleminen.
Jospa ajatteleisinkin, että elämä on se joka asettaa kysymykset, haasteet, mahdollisuudet, vaikeudet, kärsimykset ja odottaa kuinka vastaan niihin? Eikö siitä seuraa aktiivisemman osallistumisen mahdollisuus? Olenkin oman elämäni toimija en enää sivustakatsoja.
Elämältä odottaminen johtaa pahimmillaan epätoivoon, koska kaikkea toivuttua ei koskaan kuitenkaan saa.  Toki on oikein toivoa ja haaveillakin, mutta samalla säilyttää ote tähän hetkeen ja sen tuomiin kysysymyksiin.
Elää tässä hetkessä on hyödyllinen elämäntaito. Aina voi valita, aina on mahdollisuuksien ovet tai ainakin yksi ovi auki. Väistämättömänkin edessä on vielä valinnan mahdollisuus. Voi valita kuinka asennoituu siihen jota ei voi väistää.
 Uusi Testamentti korostaa hyvin samanlaista asennoitumista elämään. Jeesus kehoitti olemaan huolehtimatta huomisesta, sehän tarkoitta syvimmiltään sitä, että jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus. Samoin Hän ilmaisi Jumalan huolehtivan luodustaan, katsokaa taivaan lintuja.....Tämä päivä ja tämä hetki on ainoa varmasti käsillä oleva. Huomisesta ei kukaan tiedä varmasti mitään. Jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus tehdä arvojensa mukaisia tekoja. Luoda jotain, nauttia jostain jonka joku toinen on luonut tai jos tarpeellista valita parempi tapa asennoitua kärsimykseen jota ei voi poistaa tästä päivästä. Jeesus lupasi seuraajilleen yltäkylläistä elämää. Raamatun esimerkit osoittavat yltäkylläisyyden sisältävän onnentunteita niinkuin myös kärsimystäkin. Se on luomisen tuskaa ja onnistumisen riemua, jonkin arvokkaan edessä pysähtymistä ja siihen eläytymistä ja se on kärsimyksen, surun, kaipauksen, pettymyksen, onnettomuuden kestämistä. Se on merkityksellisyyden ja johonkin suurempaan kuulumisen ylitsevuotavaa riemua. Vanhan Testamentin pyhistä sanotaan heidän kuolleen elämästä kylliksi saaneena. Mitta oli tullut heidän kohdallaan täyteen ja oli hyvä tulla otetuksi heimonsa tykö.

Miestenpiiri!

Olin eilen illalla taas miestenpiirissä. Suunnilleen kerran kuukaudessa kokonnumme. Tälläkertaa olimme koolla todellisessa maalaismaisemassa, perinteikkäässä isossa pirtissä. Kävelyä otsalappujen valossa, sauna ja tarjoiluna sanaa kotitekoisen ruisleivän keralla. 
Siellä voi selvästi aistia, kuinka tärkeää yhteentulo meille miehille on. Se muodostaa tärkeän tuen heidän elämänsä haasteissa. Hartaus ja uskon tosissaan ottaminen leimaa miehistä yhteyttä siellä. Joku on puheliaampi, toinen taas hiljaisempi, mutta kaikilla sama läsnäolon tuntu.
Porukka on iältään viidenkympin huitteilta kasikymppisiin. Tuollaisessa porukassa on jo elämänkokemusta, monenlaista haavoittumista ja elämän edessä koettavaa nöyryyttä. Samalla poikamaisuus on myös läsnä.
Liikunta ja sauna ovat useimmiten illan ohjelmassa, toki mukana on myös miehiä jotka terveydellisistä syistä eivät voi olla mukana noissa aktiviteeteissä. Heille on tilaa istuksella, usein tulen äärellä, ja jutella. Lopuksi tullaan yhteen kuulemaan jonkun puhetta. Hartaus ei ole silloin itseensä käpertymistä, vaan siinä on vahva yhteyden tuntu. Lenkki, sauna, puheet, jutut ovat aukaisseet mahdollisuuden nöyrään, rehelliseen yhteyden kokemiseen. Lopuksi kannetaan yhteisessä rukouksessa Herran eteen niin sanotut kuin sanomattomatkin rukousaiheet.

Talven selkä taittuu!

Nyt on jo helmikuu alussa. Aika menee nopeasti, pian ollaan keväässä. Katselen ulos, siellä sataa hiukan lunta ja on sumuista. Paksut pilvet kattavat taivaan. On todella vähän lunta helmikuun alun tilanteeksi. Kai on uskottava ilmastonmuutokseen, siksi kummallisia nämä kelit.
Ajattelen ihmisiä, joita olen tavannut uuden elämän tilanteeni aikana. Tunnen kiitollisuutta niistä yhteisistä matkoista joita olen saanut heidän kanssaa taittaa. Miten kiitollisuutta herättävää onkaan saada jakaa lähimmäisen elämän taakkaa ja pohdiskella yhdessä kuinka voisi elämää helpottaa. Yhteisen matkan aikana löytää sieluun jäätyneitä kohtaamattomia tunteita.
Olen vierelläkulkija, siinä ei kovin paljoa tarvita, vain isot korvat ja pieni suu. Monet meistä tulevat autetuiksi jo sillä , että löytyy joku joka kuuntelee, hyväksyy ja ymmärtääkin. Toki on hyväksi ymmärtää ihmisen psyyken toimintaa ja omata kokemusta elämästä. Omat rajani ymmärrän enkä tahdo niitä ylittää. Kaikkia en voi auttaa ja pyrin sen tunnistamaan toiminnassani. On elämän tilanteita, joissa minun apuni ei ritä, vaan tarvitaan kovemman luokan ammattilaista. Arvostan heidän ammattitaitoaan.
Taitaa olla meidän uskovaisten kohdalla edelleenkin niin, että koetaan vaikeana etsiä apua sielunelämän vaikeuksiin. Jostain me vain olemme saaneet mukaamme itsepintaisen ajatuksen, jonka mukaan usko Jeesukseeen riittää parantamaan meidät kokonaan. Monet uskovien avioerot voitaisiin estää, jos puolisot lähtisivät ajoissa etsimään apua. Monien uskovien vuosikymmenien mittaiset salaiset taistelut erilaisten riippuvuutta aiheuttavien tapojen orjuudessa lyhenisivät. Usko ei välttämättä eikä useinkaan paranna ihmisen sielunvammoja. Henki kyllä uudistuu, mutta liha on edelleen heikko.
Kuinkahan monen avioeron takana on toisen tai ehkä molempien puoisoiden sielunhaavat? Käsittelemätön historia, lapsuuden traumat, kouluiän haasteet, kiusaamiset, väkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö, ym.
Olen havainnut elämänkaaren tutkimisen avaavan uudella tavalla ymmärryksen. Tulee selvemmäksi mistä tulen ja mitä kannan mukanani. Aviopareille on mielestäni suositeltavaa käydä kummankin elämänkaari siten läpi että puoliso on mukana kuulemassa ja jakamassa toisen elämänkaaren vaiheita. Ymmärys puolisoa kohtaan kasvaa ja myös rakkaus syvenee.
Sielunhoidossa on se suuri mahdollisuus, että siinä voidaan vapaasti myös rukoilla. Ne asiat mitkä löydetään voidaan kantaa rukouksessa Jumalan eteen ja pyytää niissä apua. Myös voidaan rukoilla, että Jumala auttaa löytämään niitä kipukohteita mitkä ovat vielä piilossa.
Nuoret ilahduttavasti ovat alkaneet ymmärtää tätä tilannetta. Jotku nuoret päättävät seurustelua aloittaessaan, että kumpikin osapuoli menee tahollaan terapiaan käsittelemään omaa historiaansa. Siten vältetään se ikävä tila jossa sielun käsittelemättömät haavat ja tunnemöykyt haittaavat parisuhdetta ja tulevat puolisoiden väliin.

Maailma, minne menet?

Kovin on maailmamme kummassa jamassa. Minusta tuntuu etten koko ikänäni ole tallaista tapahtumien vyöryä tavannut. Mediat tuovat esiin hämmentäviä tietoja ja spekulaatioita. Tuntuu ettei kukaan tiedä minne ollaan menossa. Vanha maailman järjestys järkkyy. Maailman miljoonista ihmisistä köyhimmät, jotka edustavat enemmistöä maapallon väestöstä, ovat heränneet huomaamaan taloudellisen epätasapainon maailmassamme. Uuden ajan kansainvaellukset ovat käynnissä kiihtyvällä vauhdilla.
Se tasajako, joka on jäänyt toteuttamatta vauraalta "länneltä", toteutuu nyt massiivisena muuttoliikkeenä.
Eikö nyt ole samoja merkkejä ilmassa kuin Rooman valtakunnan tuhossa? Ei ole enää oikeasti rakennettavaa, vaan leipä ja sirkushuvit tulevat yhä suuremmalle osalle ihmisten mielissä. Samalla monikasvoinen pahoinvointi lisääntyy.
Ympäristön ja etenkin ilmakehän saastumiselle ei näytetä saatavan mitään. Valtioiden itsekkäät pyrkimykset turhentavat sopimusten tekoa.
Keinot ongelmien ratkaisemiseen olisivat olemassa. Tasajako taloudessakin olisi mahdollinen. Ihmisen itsekkyys vain tekee ne mahdottomiksi.
Entäpä jos aloittaisimme itsestämme? Mikä on tämän päivän epäitsekäs teko sinun kohdallasi?